"Miten ihmeessä sä opit nuo sun vuorosanat?"
Ja nyt kun katson edessäni olevaa käsikirjoitusta niin kieltämättä ihmettelen sitä vähän itsekin. Ha-ha.
On sinänsä hauskaa miten paljon nimenomaan repliikkien opettelemiseen ja sen vaikeuteen kiinnitetään huomiota, vaikka vuorosanojen hallitseminen on hyvin pieni osa näyttelijäntyötä. Vaikka toisaalta kysymys on myös ymmärrettävä, sillä repliikkien paljous koko illan kestävässä näytelmässä voi olla suorastaan ylitsevuotava.
Mutta miten niitä repliikkejä nyt sitten oikeasti opetellaan? No, keinoja on vähintään yhtä monta kuin on tekijöitäkin. Jotkut opettelevat vuorosanansa perinteisellä "hauki on kala"-tekniikalla, toiset lukevat juuri ennen nukkumaanmenoa jotta opeteltavan tekstin työstäminen jatkuisi alitajunnassa yöunien aikana. Repliikkejä myös äänitetään, videoidaan, hoilotetaan radiohittien mukana.. you name it.
Tulevan produktion myötä olen tosiaan itsekin (muiden VANUlaisten ohella) joutunut jälleen pohtimaan tätä ikuisuuskysymystä. Kun edessä lojuu opeteltava käsikirjoitus ja sanat vain vilisevät silmissä, niin välillä iskee epätoivo: miten ihmeessä mä opin mun vuorosanat. Ja sekin, kun sanojen papukaijamainen oppiminen ei riitä, vaan täytyy osata löytää myös ajatus niiden taakse. Sanat ovat sanoja vain paperilla, puhuttuna niiden takana on oltava ajatus tai lopputulos ei ole aito.
Onneksi minulla on poikaystävä, joka teatterista mitään ymmärtämättömänäkin opettelee sitkeästi tekstiä kanssani. Minä puhun, poikaystävä kuuntelee ja korjaa. Välillä jopa turhan innokkaasti: hei tässä lukee et "moikka" eikä "moimoi". Mutta se auttaa, sillä seuraavalla kerralla sanon varmasti moikka, enkä moimoi.
Mutta on tuota tekstiä silti opeteltavana. Paljon.
Apua.
- Salla
